Joulu jatkuu minun kirjoissani ainakin loppiaiseen, joten nyt on kuulkaa ihan hyvä ajankohta kirjoittaa jouluaiheinen blogiteksti.
Vietin ensimmäistä kertaa elämässäni joulun ulkomailla. Tallinnassa ei ollut jouluna lumista maisemaa ihailtavana, joten oikeanlaista tunnelmaa täytyi hakea muilla keinoin.
Eräässä pienessä taidegalleriassa Pärnu maantee 6:ssa - ihan vanhankaupungin ja Viru-hotellin kupeessa - on tänä jouluna (4.1. asti) jo kymmenettä vuotta esillä piparkakkuaiheinen näyttely Piparkoogimaania, johon taiteilijat Virosta ja ulkomailta, myös Suomesta, ovat rakennelleet omia pipariluomuksiaan. Joka vuosi eri teeman ympärille koottu näyttely on todella suosittu, mutta parina aiempana Viron-vuotena olen jotenkin onnistunut missaamaan sen. Harmi, sillä ainakin tämänvuotiset piparkakkuasetelmat ovat todella hienoja. Teemana on tällä kertaa metsä.
Nalle Puhista tuttu Puolenhehtaarin metsä
Presidentti Ilveksen eläinmaailman kaima - rusetti kaulassa, totta kai
Hieman perinteisempi piparkakkurakennelma
Leivoin myös itse pipareita jouluksi - toisin kuin Turkissa asuessa, taikinaan tarvittavien mausteiden löytäminen ei ole Tallinnassa mikään ongelma. Kuten Suomessa, jopa valmista piparkakkutaikinaa on saatavilla. Minä tykkään tehdä taikinan kuitenkin itse.
Ja kun Virossa
ollaan, kaupoista löytyy joulun alla myös sesongin mukaan maustettua
rahkaa. Piparirahka, nam! Sitä voisin syödä pitkin vuotta.
Virolaiset ovat siis piparikansaa (heh), mutta joulun ruokavalio on täällä muuten hiukan erilainen kuin Suomessa. Kinkun tilalla on paisti, jonka ohella syödään hapankaalia ja verimakkaroita. Me toimme kuitenkin Suomesta pienen kinkkurullan ja haimme lanttu- ja porkkanalaatikot Tallinnan Prismasta. Rajansa virolaistumisellakin!
Näiden parin päivän aikana, kun olen tätä tekstiä kirjoitellut (siihen on syynsä, että päivitän blogiani nykyään niin harvoin), maisema on muuttunut ulkona lumiseksi. Talvista uuden vuoden alkua! Palaan taas asiaan.. sitten kun palaan.
Tänään alkoi jo 20. kertaa järjestettävä PÖFF eli Pimedate ööde Filmifestival ("Pimeiden öiden elokuvafestivaali"), joka levittäytyy Tallinnan ja Tarton elokuvateattereihin seuraaviksi runsaaksi kahdeksi viikoksi. Luvassa on maailman- ja Euroopan-ensi-iltoja, laadukkaita, palkittuja suuria ja pieniä elokuvia Virosta, Pohjoismaista (myös Suomesta: Syysprinssi), muualta Euroopasta ja maailmalta, uusia lasten- ja nuortenelokuvia, animaatiota.. Ohjelmisto on laaja ja monipuolinen. Ja liput elokuvaan kuin elokuvaan vain 6–8 euroa! Esimerkiksi Tallinkin Club One -kanta-asiakkaat voivat ostaa leffalippuja alennettuun 6,50 euron hintaan.
Samalla avautuu oiva tilaisuus tutustua
Tallinnan elokuvateatteritarjontaan – PÖFFin elokuvia näytetään paitsi
suurimmissa teattereissa Coca Cola Plazassa, Solaris-ostoskeskuksen Apollo Kinossa ja Kosmos IMAX:ssa, myös esimerkiksi enemmän indie-elokuviin keskittyvissä Kino Artiksessa
ja sympaattisessa, mennyttä aikaa henkivässä Kino
Sõprusessa.
Itselläni jäi viime vuoden PÖFF välistä, kun pikkukaveri
päätti syntyä juuri niihin aikoihin, mutta tänä vuonna aion ottaa kaiken
takaisin korkojen kera. Tai no, yrittää käydä katsomassa ainakin muutaman
ohjelmiston helmen – siinä määrin kuin perheemme (lue: sen pikkuotuksen, jonka
vuoksi vietin viimevuotisen PÖFFin sairaalassa) aikataulut sen sallivat.
Olen ostanut jo lipun Rachel Weiszin tähdittämään
oikeussalidraamaan Denial, joka perustuu kirjaan todella tapahtuneesta oikeudenkäynnistä
holokaustin kieltäjä David Irvingin ja historioitsija Deborah E. Lipstadtin
välillä. Huippukiinnostava aihe jo pelkästään väitöskirjani teeman kannalta. Toinen elokuva, johon minulla on lippu ostettuna, on kehuttu ranskalainen Elle, psykologinen trilleri, jossa pääosassa on Isabelle Huppert. Ranskan
tuleva Oscar-ehdokas, a must see! Katsomisen arvoisilta
vaikuttavat myös esimerkiksi brittiläinen epookki Lady Macbeth, joka vie
Shakespearen näytelmästä ja Verdin oopperasovituksesta tutun tarinan
1800-luvulle, sekä Sundancen elokuvafestivaaleilla ylistetty, kalastajakylään Massachusettsissa sijoittuva Manchester by the Sea.
Lisäksi minua kiinnostavat luonnollisesti festivaaleilla
näytettävät turkkilaiselokuvat, kuten kahden hyvin erilaista elämää elävän
istanbulilaisen naisen maailmojen kohtaamisesta kertova Tereddüt. Ja
saksalaiset, totta kai, kun Saksassakin tuli aikoinaan asuttua melkein vuosi. Lupaavalta vaikuttaa esimerkiksi ihmissuhdetrilleri Auf
Einmal.
Minähän en koskaan jätä mitään kesken (vaikka välillä se voisi olla joissain asioissa järkevämpi vaihtoehto). Tämä blogikin oli vain tauolla. Ja minulla ns. muuta tekemistä, kuten erinäisten artikkelien kirjoittelua pienihmisen hoidon lomassa. On ollut leppoisa äitiysloma. Mutta nyt deadlinet on toistaiseksi selätetty ja ajattelin antaa vaihteeksi hiukan ensiapua tälle blogille.
Pienihmistä ulkoiluttaessa viereinen Kadriorgin puisto on tullut vähän liian tutuksi, vaikka se upea onkin. Tylsistymistä ei voi estää, ei vaikka kuinka yrittäisi vaihdella reittiä, Spotify-listoja ja kulkuvauhtia (minun tapauksessani nopeasta vielä nopeampaan). Jotenkin vaunulenkkejä piti piristää, joten ulotin ne rohkeasti puiston ulkopuolelle, kapeille ja lastenvaunujen työntämiseen pääosin täysin sopimattomille jalkakäytäville. Kotikatumme on sentään kunnostettu menneenä kesänä täysin uuteen uskoon, mutta muualla Kadriorgissa, kuten Tallinnassa yleisesti muutenkin, jalkakäytävät ovat kapeita ja epätasaisia. Tästä huolimatta kotikaupunginosani on erittäin viihtyisä hienoine vanhoine puu- ja kivitaloineen, joten kävelyretket muuallakin kuin puistossa ovat mukavaa ajanvietettä.
Ja niissä taloissa on todella persoonallisia, toinen toistaan koristeellisempia ja värikkäämpiä ovia. Sosiaalisessa mediassa leviävistä hauskoista ovikollaaseista inspiroituneena ryhdyin itsekin ovikuvaajaksi. Senkin uhalla, että kyseinen toiminta saattaa vaikuttaa hiukan epäilyttävältä. "Ihan huvikseen tässä vain räpsin kuvia teidän talon ovesta, ei tässä mitään murtokeikkaa ole suunnitteilla.." Suomessa vastaava kollaasi näyttäisi muuten siltä, että on lätkäisty peräkkäin tosi monta kuvaa yhdestä tai kahdesta ovesta, mutta onneksi standardisointi ei ole vielä ainakaan tässä asiassa ulottunut etelänaapuriin.
Näin blogin täytettyä vuoden ajattelin, että voisihan tänne
taas vaihteeksi postatakin jotain. Sitten viime postauksen on sattunut
kaikenlaista. Olin esimerkiksi lähes koko syksyn oikein kokopäivätöissä
oikealla toimistolla (en siis kotona kirjoittamassa aina kun Facebookilta ja
Candy Crush Sagalta ehdin).. ja sitten SAIN LAPSEN. Okei, viimeisin
blogipäivitys on heinäkuulta ja lapsi syntyi lokakuun lopulla, mutta ajattelin
nyt kuitenkin pamauttaa heti tähän alkuun lapsikortin, kun siihen on vihdoinkin
mahdollisuus. Lapsikortilla saan varmasti anteeksi myös sen, jos tämä postaus
ei ole ihan parasta A-luokkaa. Parhaaseen A-luokkaanhan olette lukijoinani
tottuneet, mutta nyt se ei välttämättä ole mahdollista, KOSKA LAPSI.
Lapsikortti
Tämän blogin ei ole todellakaan tarkoitus muuttua miksikään
mammablogiksi (ja niinhän se m-sana sitten karkasi näppäimistöltäni,
odottakaas kun käyn työntämässä sormet kurkkuun..). Kerronpa nyt kuitenkin jos
jotakuta kiinnostaa, miltä Tallinna näyttää näin vastalisääntyneen
näkökulmasta.
Kiitämme:
Loistavaa apteekkitiheyttä ja apteekkien edullisuutta
verrattuna Suomeen. Ilmavaivalääkkeet (ei minulle! vauvalle!) ja lääkeruiskut
(joita saa muuten paljon helpommin kuin Suomessa ilman että asiakasta
automaattisesti luullaan narkkariksi – vaikka narkkariasiakkaita Tallinnassa
varmasti riittää) saa pikkurahalla nurkan takaa.
Hyvin varusteltuja lastentarvikeliikkeitä. Kalliitahan lastenvaunut ja muut härpäkkeet ovat nykyään Virossakin,
mutta valikoimat ovat erinomaiset. Monilla ostareilla on myös useita
vauvanvaate- ja äitiysliikkeitä, joten valinnanvaraa riittää. Vauvanvaatteista
muuten sen verran, että virolainen Minibeebi-merkki oli loistava löytö! Sen koot
sopivat nimensä mukaisesti pienille vastasyntyneille, jopa ennenaikaisille
vauvoille. Äitiyspakkauksen vaatteethan ovat valtaosin ihan liian suuria vasta
laitokselta tuodulle bebelle, ja sitä paitsi Kela temppuili kanssani sen
verran, että sain pakkauksen vasta muutama viikko vauvan synnyttyä. (Eivätkä
ongelmat Kelan kanssa siihen päättyneet, ehei, mutta en nyt viitsi tilittää
asiasta tähän sen enempää.)
Kadriorgin puistoa. Juoksulenkit ovat viime aikoina
muuttuneet vaunulenkeiksi ja naapuripuistomme soveltuu tähän(kin) erinomaisesti.
Ainakin lumettomalla säällä. Nyt täällä on satanut lunta monta päivää putkeen,
mutta pakkastakin on ollut sen verran, että en ole vielä käynyt testaamassa
puistoa (ja vaunuja) talviolosuhteissa.
Moitimme:
Kolmannen kerroksen asuntoa hissittömässä talossa, jossa kaiken
lisäksi asunnon ovi pitää lukita lähtiessä avaimella ja sitä avainta tarvitaan
myös toista alaovea avatessa, sekä ulos että sisään mennessä. Vaatii aikamoista
kikkailua saada yksin vauva ja vaunujen raskas koppa (pitikin valita juuri ne ”hyökkäysvaunut”)
portaita alas ja ulkoilun jälkeen takaisin ylös, samalla kertaa. Myönnettäköön,
että olen kamala äiti ja hieman vetänyt tässä mutkia suoraksi, eli jättänyt
vauvan usein hetkeksi yksin kopankantopuuhien ajaksi. Toisaalta olen näin
välttänyt pahimman kauhuskenaarioni, eli portaissa kompastumisen vauvallisen
kopan kanssa.
Muiden vanhempien arvostelevia katseita. Kun sinne puistoon
lopulta päästään, hyvässä lykyssä ennen pimeää, vastaan tulee (yllättävää
sinänsä) usein muitakin vaunuja työntäviä ulkoilijoita – äitejä, isiä, isovanhempia
(Virossa lastenhoito näytetään usein ulkoistetun juuri isovanhemmille: heitä
näkee arkipäivisin itse asiassa useammin lapsia ulkoiluttamassa kuin isiä
ja äitejä). Erityisesti muiden äitien (en nyt haluaisi yleistää, mutta tämä koskee
useimmiten nimenomaan äitejä) kohtaamiset menevät usein näin: 1. Arvioiva yleiskatsaus
vanhempi+vaunut -kokonaisuuteen. 2. Tarkempi, pitkä katse vaunuihin. 3. Vielä
viimeinen katsastus: mitä vanhemmalla olikaan päällä? Ylös – alas. 4. Katseen
kääntäminen pois, matkan jatkaminen nokka pystyssä. En tiedä, onko tämä
Suomessa samanlaista, kun emme joulun ensimmäisellä Suomen-lomalla vauvan
kanssa ehtineet kauheasti ulkoilla, mutta täällä tällainen sanaton vertailu
tuntuu olevan jatkuvaa. No, siinäpähän ihmettelevät, kun painan eteenpäin
meikittömänä, pipo silmillä ja tukka pystyssä.. Usein muuten paljon
reippaammalla vauhdilla kuin nämä sipsuttajat! (Haha, nautin kaikista
ohituksista!)
Lapsiparkin puutetta kuntosalillani. No, milläpä
kuntosalilla sellainen olisi? Sille olisi kuitenkin tilausta. Kerrankin minulla
olisi aikaa mennä kuntoilemaan muulloin kuin pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta
junioria ei oikein viitsi jättää yksin pukuhuoneeseen. Siispä ainakin ensimmäinen kuntosalikäyntini
yli kolmeen kuukauteen ajoittui iltaan, jolloin sali oli täynnä
uudenvuodenlupauksen tehneitä (vielä) innokkaita. Toisaalta pari tuntia omaa
aikaa M:n viihdyttäessä kotona pikkutyyppiä oli enemmän kuin tervetullutta! Mennään
pian uudestaan, vai mitä, löysä vatsanahkani?
Kelaa. Eiku ai niin, tämän blogin nimi on Tallinnan tarinat, ei Kela-marinat. Ja minunhan ei pitänyt
tilittää asiasta täällä. Mutta sanonpahan vain, että lopullista päätöstä
äitiyspäivärahoista en ole saanut vieläkään. Ehkä vielä perustan sen Kela-marinat -blogin.
Loppuun isken vielä lapsikortin uudestaan pöytään, ihan
varmuuden vuoksi, jos seuraavaa(kaan) postausta ei kuulu ihan hetkeen.
Jihuu, Tallinnan tarinat jatkuvat jälleen! Voitte siis
huokaista helpotuksesta – lempibloggarinne on palannut pitkähköltä päivitystauolta. Varmaan palatte halusta tietää, miten loppukevät ja alkukesä
ovat minulta sujuneet. Ai, ette? Kerron joka tapauksessa. Toukokuun olin
enimmäkseen töissä, käväisin Turussa ja loppukuusta vielä
konferenssissa Madeiralla. Varsin ikävä konferenssipaikka. Kesäkuun
alkupuolen paiskoin vielä hiukan lisää töitä, ja juhannuksesta lähtien
lomailimme Suomessa.
Tai no, piipahdimmehan me myös täällä Virossa puolivälissä
lomaa. Nokkelimmat ovat jo varmaan päätelleet otsikosta, mihin pieni
Viron-reissumme keskellä Suomi-lomaa suuntautui. Aivan oikein! Kävimme
Haapsalussa.
Haapsaluun ei kulje enää junia, mutta vanha asema on yhä pystyssä.
Haapsalu on viehättävä, pieni merenrantakaupunki Viron
länsirannikolla, noin 100 kilometrin päässä Tallinnasta. Kuten Pärnu, sekin
tuli aikoinaan kuuluisaksi kylpylöistään. Myös me yövyimme kylpylässä, joka
sijaitsi ihan meren ja (kuulemma) kaupungin parhaan hiekkarannan äärellä.
Meillä kävi valtava tuuri, sillä Haapsalussa viettämämme vajaat kolme päivää
sattuivat olemaan tämän kesän (toistaiseksi) ainoat hellepäivät, niin
(Pohjois-)Virossa kuin Suomessakin. Pääsimme siis myös todella testaamaan tuon
hiekkarannan, ja uimaankin uskaltauduin (merivesi oli yllätyksekseni yli
+20-asteista, eli lämpimintä vettä, missä olen uinut tänä kesänä).
Haapsalun keskustaan oli hotelliltamme noin parin
kilometrin kävelymatka. Ehdimme parissa päivässä koluta aika perusteellisesti
etenkin vanhan kaupunginosan, jossa on kauniita, vanhoja
puutaloja ja keskiaikaisen piispanlinnan rauniot.
Kaunis kävelyreitti keskustaan.
Piispanlinna oli pienoinen pettymys, mutta ehkä olisimme
saaneet kierroksesta enemmän irti oppaan kanssa. Linnan raunioiden yhteydessä sijaitsevan tuomiokirkon Valkeaa Daamia emme myöskään harmiksemme nähneet, mutta
hän ilmestyykin yhteen kirkon ikkunoista vain elokuussa täydenkuun aikaan.
Valkean Neitsyen ikkuna
Melkein alkuperäinen ovi.
Haapsalun kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi osoittautui Astrid
Lindgrenin lastenkirjojen kuvittajan Ilon Wiklandin elämän ja kuvitusten
ympärille rakennettu teemamuseo, Iloni Imedemaa (Ilonin Ihmemaa). Wikland on
syntyjään virolainen kuvataiteilija. Hän vietti lapsuutensa Haapsalussa, mutta
joutui vuonna 1944 pakenemaan Neuvostoliiton miehitystä Ruotsiin, missä hän
myöhemmin tutustui Astrid Lindgreniin ja alkoi tehdä tälle kuvituksia.
"Olen aina täällä."
Nuoren Ilonin matkalaukku pakomatkalla Ruotsiin.
Yhdessä Haapsalun viehättävistä vanhoista puutaloista ja sen
pihapiirissä sijaitseva Iloni Imedemaa osoittautui todelliseksi ihmemaaksi.
Paikka on varmasti etenkin lasten mieleen, mutta kyllä se ihastutti myös minua,
jolle tuli omassa lapsuudessani Astrid Lindgrenin tuotanto hyvinkin tutuksi.
Jännää, miten hyvin noiden kirjojen kuvitus oli jäänyt mieleen! Niitä on
tutkittu aikoinaan tarkkaan. Suosittelen kaikille Lindgrenin tarinoiden ja
Wiklandin piirrosten ystäville!
Melukylän lapset
Haapsalun ruotsalaismuseo – alueella on asunut aikoinaan
paljon ruotsinkielistä väkeä eli ”rantaruotsalaisia”, joista suurin osa pakeni
toisen maailmansodan aikana Ruotsiin – jäi meiltä vielä käymättä. Ensi kerralla
sitten.
Haapsalussa on paljon kivoja ravintoloita ja
houkuttelevia terasseja sekä kahviloita. Hiljattain kunnostetussa Kuursaalissa
eli upeassa 1800-luvun pitsihuvilassa, joka oli ennen neuvostoaikaa suosittu
illanvietto- ja juhlapaikka, oli mukavaa syödä lounasta meren
liplattaessa ikkunan takana (vesi oli tosin juuri Kuursaalin vieressä aika
roskaisen ja likaisen näköistä..). Kuursaalissa saisi varmaan myös järjestettyä
upeat häät! Järjestäisikö joku ja kutsuisi minutkin?
Kärme Küülik
-ravintolassa puolestaan oli hyvää pitsaa ja hassu, vähän vinksahtanut
sisustus. Viimeisenä päivänä istuskelimme vielä Muuriääre kohvikin viihtyisällä
terassilla kukkien keskellä, kylmiä juomia siemaillen.
Haapsalu on täydellinen
yhdistelmä tekemistä ja tekemättömyyttä - ihanteellinen kesäkaupunki, siis. Kannattaa tutustua!