Kadriorgin ovet

Minähän en koskaan jätä mitään kesken (vaikka välillä se voisi olla joissain asioissa järkevämpi vaihtoehto). Tämä blogikin oli vain tauolla. Ja minulla ns. muuta tekemistä, kuten erinäisten artikkelien kirjoittelua pienihmisen hoidon lomassa. On ollut leppoisa äitiysloma. Mutta nyt deadlinet on toistaiseksi selätetty ja ajattelin antaa vaihteeksi hiukan ensiapua tälle blogille. 

Pienihmistä ulkoiluttaessa viereinen Kadriorgin puisto on tullut vähän liian tutuksi, vaikka se upea onkin. Tylsistymistä ei voi estää, ei vaikka kuinka yrittäisi vaihdella reittiä, Spotify-listoja ja kulkuvauhtia (minun tapauksessani nopeasta vielä nopeampaan). Jotenkin vaunulenkkejä piti piristää, joten ulotin ne rohkeasti puiston ulkopuolelle, kapeille ja lastenvaunujen työntämiseen pääosin täysin sopimattomille jalkakäytäville. Kotikatumme on sentään kunnostettu menneenä kesänä täysin uuteen uskoon, mutta muualla Kadriorgissa, kuten Tallinnassa yleisesti muutenkin, jalkakäytävät ovat kapeita ja epätasaisia. Tästä huolimatta kotikaupunginosani on erittäin viihtyisä hienoine vanhoine puu- ja kivitaloineen, joten kävelyretket muuallakin kuin puistossa ovat mukavaa ajanvietettä. 

Ja niissä taloissa on todella persoonallisia, toinen toistaan koristeellisempia ja värikkäämpiä ovia. Sosiaalisessa mediassa leviävistä hauskoista ovikollaaseista inspiroituneena ryhdyin itsekin ovikuvaajaksi. Senkin uhalla, että kyseinen toiminta saattaa vaikuttaa hiukan epäilyttävältä. "Ihan huvikseen tässä vain räpsin kuvia teidän talon ovesta, ei tässä mitään murtokeikkaa ole suunnitteilla.." Suomessa vastaava kollaasi näyttäisi muuten siltä, että on lätkäisty peräkkäin tosi monta kuvaa yhdestä tai kahdesta ovesta, mutta onneksi standardisointi ei ole vielä ainakaan tässä asiassa ulottunut etelänaapuriin.

Tallinna vauvallisen silmin

Näin blogin täytettyä vuoden ajattelin, että voisihan tänne taas vaihteeksi postatakin jotain. Sitten viime postauksen on sattunut kaikenlaista. Olin esimerkiksi lähes koko syksyn oikein kokopäivätöissä oikealla toimistolla (en siis kotona kirjoittamassa aina kun Facebookilta ja Candy Crush Sagalta ehdin).. ja sitten SAIN LAPSEN. Okei, viimeisin blogipäivitys on heinäkuulta ja lapsi syntyi lokakuun lopulla, mutta ajattelin nyt kuitenkin pamauttaa heti tähän alkuun lapsikortin, kun siihen on vihdoinkin mahdollisuus. Lapsikortilla saan varmasti anteeksi myös sen, jos tämä postaus ei ole ihan parasta A-luokkaa. Parhaaseen A-luokkaanhan olette lukijoinani tottuneet, mutta nyt se ei välttämättä ole mahdollista, KOSKA LAPSI. 

Lapsikortti

Tämän blogin ei ole todellakaan tarkoitus muuttua miksikään mammablogiksi (ja niinhän se m-sana sitten karkasi näppäimistöltäni, odottakaas kun käyn työntämässä sormet kurkkuun..). Kerronpa nyt kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa, miltä Tallinna näyttää näin vastalisääntyneen näkökulmasta.

Kiitämme:

Loistavaa apteekkitiheyttä ja apteekkien edullisuutta verrattuna Suomeen. Ilmavaivalääkkeet (ei minulle! vauvalle!) ja lääkeruiskut (joita saa muuten paljon helpommin kuin Suomessa ilman että asiakasta automaattisesti luullaan narkkariksi – vaikka narkkariasiakkaita Tallinnassa varmasti riittää) saa pikkurahalla nurkan takaa. 

Hyvin varusteltuja lastentarvikeliikkeitä. Kalliitahan lastenvaunut ja muut härpäkkeet ovat nykyään Virossakin, mutta valikoimat ovat erinomaiset. Monilla ostareilla on myös useita vauvanvaate- ja äitiysliikkeitä, joten valinnanvaraa riittää. Vauvanvaatteista muuten sen verran, että virolainen Minibeebi-merkki oli loistava löytö! Sen koot sopivat nimensä mukaisesti pienille vastasyntyneille, jopa ennenaikaisille vauvoille. Äitiyspakkauksen vaatteethan ovat valtaosin ihan liian suuria vasta laitokselta tuodulle bebelle, ja sitä paitsi Kela temppuili kanssani sen verran, että sain pakkauksen vasta muutama viikko vauvan synnyttyä. (Eivätkä ongelmat Kelan kanssa siihen päättyneet, ehei, mutta en nyt viitsi tilittää asiasta tähän sen enempää.)

Kadriorgin puistoa. Juoksulenkit ovat viime aikoina muuttuneet vaunulenkeiksi ja naapuripuistomme soveltuu tähän(kin) erinomaisesti. Ainakin lumettomalla säällä. Nyt täällä on satanut lunta monta päivää putkeen, mutta pakkastakin on ollut sen verran, että en ole vielä käynyt testaamassa puistoa (ja vaunuja) talviolosuhteissa. 

Moitimme:

Kolmannen kerroksen asuntoa hissittömässä talossa, jossa kaiken lisäksi asunnon ovi pitää lukita lähtiessä avaimella ja sitä avainta tarvitaan myös toista alaovea avatessa, sekä ulos että sisään mennessä. Vaatii aikamoista kikkailua saada yksin vauva ja vaunujen raskas koppa (pitikin valita juuri ne ”hyökkäysvaunut”) portaita alas ja ulkoilun jälkeen takaisin ylös, samalla kertaa. Myönnettäköön, että olen kamala äiti ja hieman vetänyt tässä mutkia suoraksi, eli jättänyt vauvan usein hetkeksi yksin kopankantopuuhien ajaksi. Toisaalta olen näin välttänyt pahimman kauhuskenaarioni, eli portaissa kompastumisen vauvallisen kopan kanssa. 

Muiden vanhempien arvostelevia katseita. Kun sinne puistoon lopulta päästään, hyvässä lykyssä ennen pimeää, vastaan tulee (yllättävää sinänsä) usein muitakin vaunuja työntäviä ulkoilijoita – äitejä, isiä, isovanhempia (Virossa lastenhoito näytetään usein ulkoistetun juuri isovanhemmille: heitä näkee arkipäivisin itse asiassa useammin lapsia ulkoiluttamassa kuin isiä ja äitejä). Erityisesti muiden äitien (en nyt haluaisi yleistää, mutta tämä koskee useimmiten nimenomaan äitejä) kohtaamiset menevät usein näin: 1. Arvioiva yleiskatsaus vanhempi+vaunut -kokonaisuuteen. 2. Tarkempi, pitkä katse vaunuihin. 3. Vielä viimeinen katsastus: mitä vanhemmalla olikaan päällä? Ylös – alas. 4. Katseen kääntäminen pois, matkan jatkaminen nokka pystyssä. En tiedä, onko tämä Suomessa samanlaista, kun emme joulun ensimmäisellä Suomen-lomalla vauvan kanssa ehtineet kauheasti ulkoilla, mutta täällä tällainen sanaton vertailu tuntuu olevan jatkuvaa. No, siinäpähän ihmettelevät, kun painan eteenpäin meikittömänä, pipo silmillä ja tukka pystyssä.. Usein muuten paljon reippaammalla vauhdilla kuin nämä sipsuttajat! (Haha, nautin kaikista ohituksista!)

Lapsiparkin puutetta kuntosalillani. No, milläpä kuntosalilla sellainen olisi? Sille olisi kuitenkin tilausta. Kerrankin minulla olisi aikaa mennä kuntoilemaan muulloin kuin pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta junioria ei oikein viitsi jättää yksin pukuhuoneeseen. Siispä ainakin ensimmäinen kuntosalikäyntini yli kolmeen kuukauteen ajoittui iltaan, jolloin sali oli täynnä uudenvuodenlupauksen tehneitä (vielä) innokkaita. Toisaalta pari tuntia omaa aikaa M:n viihdyttäessä kotona pikkutyyppiä oli enemmän kuin tervetullutta! Mennään pian uudestaan, vai mitä, löysä vatsanahkani? 

Kelaa. Eiku ai niin, tämän blogin nimi on Tallinnan tarinat, ei Kela-marinat. Ja minunhan ei pitänyt tilittää asiasta täällä. Mutta sanonpahan vain, että lopullista päätöstä äitiyspäivärahoista en ole saanut vieläkään. Ehkä vielä perustan sen Kela-marinat -blogin.

Loppuun isken vielä lapsikortin uudestaan pöytään, ihan varmuuden vuoksi, jos seuraavaa(kaan) postausta ei kuulu ihan hetkeen. 

Kattokaa nyt sitä, voi hellanlettas sentään!

Helteinen Haapsalu

Jihuu, Tallinnan tarinat jatkuvat jälleen! Voitte siis huokaista helpotuksesta – lempibloggarinne on palannut pitkähköltä päivitystauolta. Varmaan palatte halusta tietää, miten loppukevät ja alkukesä ovat minulta sujuneet. Ai, ette? Kerron joka tapauksessa. Toukokuun olin enimmäkseen töissä, käväisin Turussa ja loppukuusta vielä konferenssissa Madeiralla. Varsin ikävä konferenssipaikka. Kesäkuun alkupuolen paiskoin vielä hiukan lisää töitä, ja juhannuksesta lähtien lomailimme Suomessa.

Tai no, piipahdimmehan me myös täällä Virossa puolivälissä lomaa. Nokkelimmat ovat jo varmaan päätelleet otsikosta, mihin pieni Viron-reissumme keskellä Suomi-lomaa suuntautui. Aivan oikein! Kävimme Haapsalussa.

Haapsaluun ei kulje enää junia, mutta vanha asema on yhä pystyssä.

Haapsalu on viehättävä, pieni merenrantakaupunki Viron länsirannikolla, noin 100 kilometrin päässä Tallinnasta. Kuten Pärnu, sekin tuli aikoinaan kuuluisaksi kylpylöistään. Myös me yövyimme kylpylässä, joka sijaitsi ihan meren ja (kuulemma) kaupungin parhaan hiekkarannan äärellä. Meillä kävi valtava tuuri, sillä Haapsalussa viettämämme vajaat kolme päivää sattuivat olemaan tämän kesän (toistaiseksi) ainoat hellepäivät, niin (Pohjois-)Virossa kuin Suomessakin. Pääsimme siis myös todella testaamaan tuon hiekkarannan, ja uimaankin uskaltauduin (merivesi oli yllätyksekseni yli +20-asteista, eli lämpimintä vettä, missä olen uinut tänä kesänä). 

Haapsalun keskustaan oli hotelliltamme noin parin kilometrin kävelymatka. Ehdimme parissa päivässä koluta aika perusteellisesti etenkin vanhan kaupunginosan, jossa on kauniita, vanhoja puutaloja ja keskiaikaisen piispanlinnan rauniot. 

Kaunis kävelyreitti keskustaan.

Piispanlinna oli pienoinen pettymys, mutta ehkä olisimme saaneet kierroksesta enemmän irti oppaan kanssa. Linnan raunioiden yhteydessä sijaitsevan tuomiokirkon Valkeaa Daamia emme myöskään harmiksemme nähneet, mutta hän ilmestyykin yhteen kirkon ikkunoista vain elokuussa täydenkuun aikaan.

Valkean Neitsyen ikkuna

Melkein alkuperäinen ovi.

Haapsalun kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi osoittautui Astrid Lindgrenin lastenkirjojen kuvittajan Ilon Wiklandin elämän ja kuvitusten ympärille rakennettu teemamuseo, Iloni Imedemaa (Ilonin Ihmemaa). Wikland on syntyjään virolainen kuvataiteilija. Hän vietti lapsuutensa Haapsalussa, mutta joutui vuonna 1944 pakenemaan Neuvostoliiton miehitystä Ruotsiin, missä hän myöhemmin tutustui Astrid Lindgreniin ja alkoi tehdä tälle kuvituksia. 

"Olen aina täällä."

Nuoren Ilonin matkalaukku pakomatkalla Ruotsiin.

Yhdessä Haapsalun viehättävistä vanhoista puutaloista ja sen pihapiirissä sijaitseva Iloni Imedemaa osoittautui todelliseksi ihmemaaksi. Paikka on varmasti etenkin lasten mieleen, mutta kyllä se ihastutti myös minua, jolle tuli omassa lapsuudessani Astrid Lindgrenin tuotanto hyvinkin tutuksi. Jännää, miten hyvin noiden kirjojen kuvitus oli jäänyt mieleen! Niitä on tutkittu aikoinaan tarkkaan. Suosittelen kaikille Lindgrenin tarinoiden ja Wiklandin piirrosten ystäville! 

Melukylän lapset

 

Haapsalun ruotsalaismuseo – alueella on asunut aikoinaan paljon ruotsinkielistä väkeä eli ”rantaruotsalaisia”, joista suurin osa pakeni toisen maailmansodan aikana Ruotsiin – jäi meiltä vielä käymättä. Ensi kerralla sitten.

Haapsalussa on paljon kivoja ravintoloita ja houkuttelevia terasseja sekä kahviloita. Hiljattain kunnostetussa Kuursaalissa eli upeassa 1800-luvun pitsihuvilassa, joka oli ennen neuvostoaikaa suosittu illanvietto- ja juhlapaikka, oli mukavaa syödä lounasta meren liplattaessa ikkunan takana (vesi oli tosin juuri Kuursaalin vieressä aika roskaisen ja likaisen näköistä..). Kuursaalissa saisi varmaan myös järjestettyä upeat häät! Järjestäisikö joku ja kutsuisi minutkin? 

 

Kärme Küülik -ravintolassa puolestaan oli hyvää pitsaa ja hassu, vähän vinksahtanut sisustus. Viimeisenä päivänä istuskelimme vielä Muuriääre kohvikin viihtyisällä terassilla kukkien keskellä, kylmiä juomia siemaillen.

Haapsalu on täydellinen yhdistelmä tekemistä ja tekemättömyyttä - ihanteellinen kesäkaupunki, siis. Kannattaa tutustua!

Ravintolat Salt ja F-hoone - hypetyksen arvoisia?

Vihdoinkin pääsin tutustumaan näihin kahteen, kovasti kehuttuun tallinnalaiseen ravintolaan. 

Saltissa kävimme pääsiäislauantaina siskoni ja tämän poikaystävän kanssa. Olimme varanneet pöydän etukäteen ja hyvä niin, sillä pieni ravintola Kadriorgin kaupunginosassa oli melkein täynnä. Suurin osa asiakkaista kuulosti olevan suomalaisia, mikä ei tullut suurena yllätyksenä, sillä tästä ravintolasta on kirjoitettu viime aikoina paljon Suomen lehdissä. Ilman Saltin saamaa positiivista julkisuutta sinne ei välttämättä tulisi eksyttyä, sillä se on kadulle päin aika huomaamaton ja rakennus, jossa ravintola sijaitsee, viittaa johonkin paljon nuhjuisempaan kuin mitä sisätiloista paljastuu. 

Huolimatta suomalaisasiakkaiden yliedustuksesta ja suomea sujuvasti puhuvasta tarjoilijasta Salt ei ole mikään Amarillo, vaan osoittautui erittäin tyylikkääksi ja viihtyisäksi ravintolaksi. Sisustus oli muodikkaan pelkistetty ja retro (vai pitääkö nykyään sanoa retron sijaan steampunk?), ja ruoka oli herkullista. Listalla ollutta lammasta emme päässeet maistamaan, sillä se oli ehtinyt jo loppua, mutta tilaamamme kala-, äyriäis- ja possuannokset olivat kaikki todella hyviä. Itse otin kalaa, ja ensi kerralla taidan kokeilla siskoni valitsemaa rapurisottoa, mikäli se on silloin vielä listalla. Myöskään jälkiruoissa ei ollut valittamista. Ainoa miinus oli ehkä annosten pienehkö koko, sillä Virossa olen jo tottunut siihen, että ravintola-annokset ovat useimmiten suurempia kuin Suomen ruokapaikoissa.  Koko lysti viineineen maksoi neljältä hengeltä yhteensä noin sata euroa, joten Saltin hinnoissa ei sen sijaan ollut valittamista. 

Iittalan kupit - ilmankos suomalaiset tykkäävät!

Suklaafondant, kahvijäätelöä ja kinuskikastiketta. Tässä annoksessa oli vähän kaikkea.

Liityn Saltia kehuvien joukkoon – käykää ihmeessä, jos haluatte tutustua moderniin virolaiseen ravintolakulttuuriin! Paikka ei sijaitse ihan keskustassa, mutta se on lyhyen ratikka- ja kävelymatkan päässä.

Syntymäpäiväni kunniaksi päätimme viimein tutustua myös paljon puhuttuun F-hoone -ravintolaan Telliskivessä. Suomalaiset ovat tietysti kohisseet paikasta jo pitkään, mutta se tuntuu olevan myös paikallisten, etenkin pari- kolmekymppisten, suosiossa. Telliskiven entinen teollisuusalue Kalamajan kupeessa on noussut viime vuosina erittäin suosituksi hipsterien näyttäytymispaikaksi (enkä sano tätä millään pahalla). Sitä voisi kutsua jopa uudeksi Kalamajaksi. Alue on täynnä hauskoja pikkuputiikkeja ja vähän isompiakin sisustusliikkeitä sekä viihtyisiä baareja ja ravintoloita. 

F-hoone sijaitsee vanhassa teollisuushallissa. Katto on korkealla ja ikkunat suuria. Tämän ravintolan jos minkä sisustus on niin retroa ja steampunkia kuin olla saattaa! Ei mitään turhaa hienostelua tai piiperrystä. Asiakaskunta oli perjantaina alkuillasta suurimmaksi osaksi nuorta, opiskelijoiden näköistä porukkaa, joista monet olivat tulleet paikalle isolla joukolla, mutta sekaan oli eksynyt myös muutama lapsiperhe ja joitain hiukan vanhempia pariskuntia – suomalaisturisteja, arvelisin. Osa asiakkaista oli tullut paikalle selvästi jo aiemmin päivällä, kannettavien naputtelusta päätellen töitä tekemään. 

Nuori asiakaskunta selittyy F-hoonen erinomaisella hinta-laatu-suhteella. Etenkin alkuruoaksi valitsemani grillattu vuohenjuusto sinapinsiemenillä ja punajuuripestolla ja jälkiruokavalintani eli crème brûlée vadelmasorbetin kera olivat hinnaltaan mitättömiä mutta maultaan taivaallisia. Pääruoaksi tilaamamme, F-hoonen oma hampurilainen eli furger, ei sen sijaan ollut yhtä onnistunut kokonaisuus, mutta listalla on myös monia muita vaihtoehtoja, joita täytyy testata seuraavilla käynneillä. Erityisesti F-hoonen kasvisruokia ovat monet ylistäneet. 

Täydellistä!

Suosittelen siis myös F-hoonetta, jos ette ole siellä vielä käyneet. Minä aion käydä toistekin.