Kaikki päättyy joskus

..jopa Anskun blogi! 

Facebook tiesi kertoa, että aloitin Tallinnan tarinat kolme vuotta sitten. Häpeäkseni huomasin blogin ensimmäistä postausta lukiessani, että julistin heti alkuun olevani ihminen, jolla ei ole tapana jättää asioita kesken. Hah hah haa! Kai sitä nyt on sitten todistettava, että väite pitää edelleen paikkaansa ja kirjoittaa vihdoin näille tarinoille loppu. 

Nyt on takana kohta puoli vuotta Helsingissä, 80 kilometriä Tallinnasta pohjoiseen. Kulttuurishokki Suomeen palatessa oli luonnollisesti valtava, etenkin kun jouduimme muuttamaan Suomen sivistyksen kehdon Turun sijaan tänne nykyiseen pääkaupunkiin. Onkin aika tehdä pientä listaa asioista, joita kaipaan Tallinnasta: 

Ihanat kahvilat, joissa kahvi- tai teekupposen ja kakkupalan saa muutamalla eurolla. Helsingistäkin löytyy toki ihan kivoja kahviloita, mutta hinnat saavat ex-tallinnalaisen haukkomaan henkeään. Kymppi minikokoisesta kakkusiivusta ja kitkerästä cappuccinosta on pikkaisen liikaa! 

      Pysytään kakuissa. Ikävä on myös kauppojen runsasta kakkuvalikoimaa. Suomessa ei tarvitse pelätä lihovansa (ainakaan kakkuja syömällä), kun leivonnaistiskillä on pelkkää kuivaa känttyä ja muutama ylihintainen, teollisennäköinen ja -makuinen kakkuvaihtoehto. Tallinnassa taas kuola valui joka kauppareissulla pilkkahintaisia kakkuhoukutuksia ihaillessa. En ole ennen tajunnut, kuinka paljon Suomessa syödään pullaa, ainakin valmispullavalikoimista päätellen. Ja kakut tehdään itse, kun se tulee paljon halvemmaksi.

      Kadriorg. Tarvitseeko tätä edes perustella? Eivätkä Kalamaja ja Telliskivikään hassumpia kaupunginosia ole.

     Lyhyet välimatkat. Tallinna on Helsinkiin verrattuna kuin pieni kylä, vaikka asukkaita on lähes saman verran. Nyt asumme puolen tunnin bussimatkan päässä keskustasta (lähemmäksi ei ollut varaa muuttaa), Kadriorgista keskustaan sujautti raitiovaunulla viidessä minuutissa ja kävellenkin vartissa. 

Kohtuuhintaiset mutta samalla tasokkaat ravintolat. Ulkona tuli käytyä usein, Helsingissä siihen ei ole varaa. Kohvik Moon, Sfäär, Leib, V (ja lukuisat muut), miss you!

Vanhakaupunki. Okei, kyllä minä sinuakin vähän kaipaan, vaikka en turistejasi. 

Kampaamo, jossa ei tarvitse pulittaa valtavia summia saadakseen hiuksensa kuosiin. Itse asiassa laivamatkat Helsingistä Tallinnaan ja takaisin + hiusten leikkaamisen ja värjäämisen Tallinnassa voi saada halvemmalla kuin kampaamokäynnin Helsingissä. Hmm, olisiko tässä ideaa? Pikk 40, miss you too! 

      Ylipäätään kaikki palvelut, jotka saa Tallinnassa huomattavasti edullisemmalla kuin Suomessa, kuten kuntosalikortti ja elokuvaliput. Niin, ne elokuvaliput. Suomessa jopa lahjaleffaliput maksavat nykyään 10 euroa/kappale, jotain rajaa! 

Expat-vanhempien yhteisö. Oli harmi jättää mukava porukka, joka meille pienten lasten ulkomaalaisvanhemmille Tallinnassa oli muotoutumassa. Suomessa kaikki elävät omaa elämäänsä, korkeintaan taloyhtiön leikkipaikalla ja hoitoon viedessä tai sieltä hakiessa vaihdetaan muutama sana. Ehkä Helsingissäkin on kivoja expat-jengejä, voisikohan niihin jotenkin soluttautua?

On toki myös asioita, joita en jäänyt kaipaamaan, ja moni asia on Suomessa paremmin. Päätetään kuitenkin Tallinnan tarinat positiivisissa merkeissä. Kolmesta vuodesta Virossa jäi hyvät muistot. 

Kuusi vuotta ulkomailla, kaksi blogia. (Ensimmäistä blogiani Ankaraa elämää pääsee edelleen lukemaan täältä.) Mitä seuraavaksi? Ehkä pistän pystyyn uuden blogin täällä Suomessa, stay tuned! Onhan Helsinkikin minulle melkein kuin ulkomailla eläisi.

Vielä yksi ravintolavinkki: Mon Repos

Olen oikeastaan palannut jo Suomeen, ja pian on aika laittaa tälle blogille piste. Minun on kuitenkin jo pidemmän aikaa pitänyt kirjoittaa eräästä uudesta ravintolasta Kadriorgissa, joka teki kaikin puolin erittäin hyvän vaikutuksen. Muuttokiireissä sille ei ollut aikaa, mutta nyt äidin lihapatojen (tai oikeastaan kasvispatojen, äiti on näet nykyään kasvissyöjä) ja lastenvahtipalvelujen äärellä lomaillessa blogin päivitys vihdoin onnistuu. (Ja yläkerrassa nukkuva taapero ei kerta kaikkiaan voi herätä alakerrassa tapahtuvaan kirjoittamiseen, vaikka jostain kohtalon oikusta juuri näppäimistön naputus saa hänet yleensä havahtumaan kaikkein syvimmästäkin unesta. Eihän?)

Kadriorgin puisto tuli kolme vuotta ihan sen vieressä asuessa koluttua aika perusteellisesti läpi. Ihailin alusta alkaen erästä vanhaa, kaunista huvilaa puiston laidalla. Viime vuonna tämä viehättävä 1870-luvun rakennus remontoitiin ja siihen avattiin uusi ravintola nimeltään Mon Repos (Narva mnt 92). Tai oikeastaan uusvanha, sillä kyseisessä huvilassa oli samanniminen ravintola jo iloisella 1920-luvulla. Tämä paikallisen eliitin suosima, myös kasinolla ja kabareella asiakkaitaan viihdyttänyt illanviettopaikka jouduttiin tosin sulkemaan jo päälle vuosi avajaisten jälkeen, kun poliisi ratsasi paikan. Ennen Mon Repos'n paluuta rakennus oli ollut pitkään tyhjillään ja päässyt rapistumaan, mutta nyt se on herätetty uudelleen henkiin.

Uusi Mon Repos täytyi tietysti päästä testaamaan heti, kun se oli mahdollista (kiitos, appivanhemmat). Odotukset olivat korkealla, eikä pettyä todellakaan tarvinnut. Sisätiloissa meitä odotti huolellisesti restauroitu, paikan alkuperäisen hengen erinomaisesti (näin uskon) tavoittava ravintolasali. Myös ruokalistalla oli muutamia historiallisia annoksia vanhojen reseptien mukaan, jopa 1400-luvulta. Mon Repos'n menu yhdistelee uutta ja vanhaa.

Paikka on tunnelmaltaan ja interiööriltään niin ihana, että olisi ollut sääli, jos ruoka ei olisi yltänyt samaan. Mutta yltihän se! Suussasulavia makuja. Erityisesti mieleeni jäi jälkiruoka - ananasta samppanjassa, herkku vuodelta 1915. Karamellisoitua ananasta mantelikeksillä, sabayonkastikkeella ja lasillisella samppanjaa, joka kuuluu annokseen. Nam! 

Illastimme alakerrassa, mutta yläkerran neljän tai kuuden annoksen maistelumenu on varmasti sekin kokeilemisen arvoinen. Ennen muuttoa oli tarkoitus testata myös ravintolan terassi puiston puolella, mutta terassikelejä ei koskaan tullut. Lämmin suositus Mon Repos'lle joka tapauksessa, jos fine dining (tai miksei lounaskin) tunnelmallisessa huvilassa kiinnostaa!

Drinkeillä Tallinnassa

Tätä postausta olette varmasti odottaneet kuin kuuta nousevaa! Bloggausfilosofiani näyttää olevan nykyään se, että haluan pitää kaikkia kahta lukijaani jännityksessä. Blogiani neljä kuukautta joka päivä kuumeisesti vahdattuanne olitte varmaan jo luovuttaneet ja todenneet, että Tallinnan tarinoiden tarina taisi olla tässä, mutta ehei! Pääsinpäs yllättämään – maailman laiskin ahkerin bloggaaja tässä taas hei! 

(Hidas päivitystahti saattaa johtua osittain myös siitä, että kotonani majaileva taapero herää yleensä välittömästi päiväuniltaan, jos vain hipaisenkin tietokoneen näppäimistöä. Huonompi homma, jos kirjoittaminen oli on sen taaperon äidille sekä ammatti että harrastus..)

Näin terassikauden alussa palatte varmaan halusta tietää, minne Tallinnassa kannattaa suunnata drinkeille sitten kun tulette minua tänne moikkaamaan. Siis oikeille drinkeille, ei Saku-olutta ryystämään. Tässä muutama suosikkipaikkani: 

Manna La Roosa (Vana-Viru 15)

Hauska, vihreä puutalo vanhankaupungin kupeessa, viihtyisä terassi ja sisällä boheemin hippihenkinen sisustus. Ehkä Tallinnan parhaat drinkit, vaikkakin kalleimmasta päästä. Joitain juomia voi tilata myös koko pöytäseurueelle kannussa, jos haluaa päästä vähän halvemmalla.  

Siskot, drinkit ja kännykät, osa 1..

..ja osa 2. Sama pöytä, eri aika, eri sisko.

Tässä paikassa join muuten viime kesänä elämäni parhaan (mutta myös kalleimman) gin tonicin, kun tilasin toisen drinkin katsomatta juomalistaa. No, niitä geeteitä olisikin ollut listalla useampia, ja totta kai ovela tarjoilija toi pöytään sen kaikkein hintavimman version. Kannattaa olla siis tarkkana, ellei ihan oikeasti halua sitä 13 euron huippuhyvää GT:tä, vaan halvempikin käy. Muuten vahva suositus Manna La Roosalle, etenkin ihanalle terassille!

Whisper Sister (Pärnu maantee 12)

Tähän salakapakkahenkiseen drinkkibaariin tutustuin tänä keväänä, kun vietin synttäreitäni kaveriporukalla. Whisper Sisteriin pitää soittaa etukäteen ja ovella täytyy vielä ilmoittaa tulostaan uudestaan, mutta nämä pienet hankaluudet unohtuvat kyllä, kun lopulta on sisällä. Hämärä tunnelmavalaistus, upottavat sohvat, jännittävä sisustus, laaja drinkkivalikoima, joka ei ole sieltä tavallisimmasta päästä.. Ja Ellen DeGeneresin näköinen tarjoilija! Liki täydellistä. (Paitsi drinkkien hinnat, mutta 13 euron GT:tä listalla ei sentään ole.)

Sigmund Freud Bar (Sauna 8)

Hauska pikkubaari, jonka mielikuvituksekasta, Freud-teemaista hyvin laajaa drinkkilistaa selaisi ikuisuuden. Drinkkien nimiä myöten loppuun asti mietitty konsepti! Koskaan ei tiedä minkä näköisen juoman saa eteensä. Tänne kannattaa tulla hyvissä ajoin etenkin viikonloppuisin, mikäli haluaa pöytään istumaan, mutta on baaritiskilläkin ihan mukava istuskella ja seurata baarimikkojen vauhdikasta menoa. 

Sitä saa..

..mitä tilaa..? Ei aavistustakaan, mikä tuossa palaa.

Kohvik Komeetan terassi (Estonia pst 9)

Solaris-ostoskeskuksen Kohvik Komeetasta saa paitsi suussa sulavia kakkuja myös kylmiä juomia viilentämään helteistä kesäpäivää. Komeetan kattoterassi varsinaisen kahvilan yläpuolella on erittäin suosittu, eikä ihme, sillä näköalat eri suuntiin kaupunkia ovat upeat. Drinkkilista on aika tavanomainen, mutta hyviä mojitoja Komeetassakin osataan tehdä! 

Drinkkien jälkeen iltaa kannattaa suunnata jatkamaan esimerkiksi vanhankaupungin Paar Veiniin (Sauna 1) tai Must Puudeliin (Müürivahe 20). Nämä viihtyisät ja drinkkipaikkoja huomattavasti edullisemmat baarit ovat täpötäynnä viikonloppuisin, eikä ihme. Kalamajassa suosikkibaarini on puolestaan TOPS (Soo 15), joka näyttää ulkoapäin rähjäiseltä huoltoaseman baarilta tai ränsistyneeltä kyläkaupalta, mutta sisällä odottaa rento, hipsterihenkinen olohuone. Ja juomia saa pikkurahalla.

Piparkakkumania

Joulu jatkuu minun kirjoissani ainakin loppiaiseen, joten nyt on kuulkaa ihan hyvä ajankohta kirjoittaa jouluaiheinen blogiteksti.

Vietin ensimmäistä kertaa elämässäni joulun ulkomailla. Tallinnassa ei ollut jouluna lumista maisemaa ihailtavana, joten oikeanlaista tunnelmaa täytyi hakea muilla keinoin. 

Eräässä pienessä taidegalleriassa Pärnu maantee 6:ssa - ihan vanhankaupungin ja Viru-hotellin kupeessa - on tänä jouluna (4.1. asti) jo kymmenettä vuotta esillä piparkakkuaiheinen näyttely Piparkoogimaania, johon taiteilijat Virosta ja ulkomailta, myös Suomesta, ovat rakennelleet omia pipariluomuksiaan. Joka vuosi eri teeman ympärille koottu näyttely on todella suosittu, mutta parina aiempana Viron-vuotena olen jotenkin onnistunut missaamaan sen. Harmi, sillä ainakin tämänvuotiset piparkakkuasetelmat ovat todella hienoja. Teemana on tällä kertaa metsä. 

Nalle Puhista tuttu Puolenhehtaarin metsä

Presidentti Ilveksen eläinmaailman kaima - rusetti kaulassa, totta kai

Hieman perinteisempi piparkakkurakennelma

Leivoin myös itse pipareita jouluksi - toisin kuin Turkissa asuessa, taikinaan tarvittavien mausteiden löytäminen ei ole Tallinnassa mikään ongelma. Kuten Suomessa, jopa valmista piparkakkutaikinaa on saatavilla. Minä tykkään tehdä taikinan kuitenkin itse.

 

Ja kun Virossa ollaan, kaupoista löytyy joulun alla myös sesongin mukaan maustettua rahkaa. Piparirahka, nam! Sitä voisin syödä pitkin vuotta.

Virolaiset ovat siis piparikansaa (heh), mutta joulun ruokavalio on täällä muuten hiukan erilainen kuin Suomessa. Kinkun tilalla on paisti, jonka ohella syödään hapankaalia ja verimakkaroita. Me toimme kuitenkin Suomesta pienen kinkkurullan ja haimme lanttu- ja porkkanalaatikot Tallinnan Prismasta. Rajansa virolaistumisellakin!

Näiden parin päivän aikana, kun olen tätä tekstiä kirjoitellut (siihen on syynsä, että päivitän blogiani nykyään niin harvoin), maisema on muuttunut ulkona lumiseksi. Talvista uuden vuoden alkua! Palaan taas asiaan.. sitten kun palaan.

 

Menovinkki elokuvan ystäville: PÖFF

Tänään alkoi jo 20. kertaa järjestettävä PÖFF eli Pimedate ööde Filmifestival ("Pimeiden öiden elokuvafestivaali"), joka levittäytyy Tallinnan ja Tarton elokuvateattereihin seuraaviksi runsaaksi kahdeksi viikoksi. Luvassa on maailman- ja Euroopan-ensi-iltoja, laadukkaita, palkittuja suuria ja pieniä elokuvia Virosta, Pohjoismaista (myös Suomesta: Syysprinssi), muualta Euroopasta ja maailmalta, uusia lasten- ja nuortenelokuvia, animaatiota.. Ohjelmisto on laaja ja monipuolinen. Ja liput elokuvaan kuin elokuvaan vain 6–8 euroa! Esimerkiksi Tallinkin Club One -kanta-asiakkaat voivat ostaa leffalippuja alennettuun 6,50 euron hintaan. 

 

Samalla avautuu oiva tilaisuus tutustua Tallinnan elokuvateatteritarjontaan – PÖFFin elokuvia näytetään paitsi suurimmissa teattereissa Coca Cola Plazassa, Solaris-ostoskeskuksen Apollo Kinossa ja Kosmos IMAX:ssa, myös esimerkiksi enemmän indie-elokuviin keskittyvissä Kino Artiksessa ja sympaattisessa, mennyttä aikaa henkivässä Kino Sõprusessa.

Itselläni jäi viime vuoden PÖFF välistä, kun pikkukaveri päätti syntyä juuri niihin aikoihin, mutta tänä vuonna aion ottaa kaiken takaisin korkojen kera. Tai no, yrittää käydä katsomassa ainakin muutaman ohjelmiston helmen – siinä määrin kuin perheemme (lue: sen pikkuotuksen, jonka vuoksi vietin viimevuotisen PÖFFin sairaalassa) aikataulut sen sallivat.

Olen ostanut jo lipun Rachel Weiszin tähdittämään oikeussalidraamaan Denial, joka perustuu kirjaan todella tapahtuneesta oikeudenkäynnistä holokaustin kieltäjä David Irvingin ja historioitsija Deborah E. Lipstadtin välillä. Huippukiinnostava aihe jo pelkästään väitöskirjani teeman kannalta. Toinen elokuva, johon minulla on lippu ostettuna, on kehuttu ranskalainen Elle, psykologinen trilleri, jossa pääosassa on Isabelle Huppert. Ranskan tuleva Oscar-ehdokas, a must see!  Katsomisen arvoisilta vaikuttavat myös esimerkiksi brittiläinen epookki Lady Macbeth, joka vie Shakespearen näytelmästä ja Verdin oopperasovituksesta tutun tarinan 1800-luvulle, sekä Sundancen elokuvafestivaaleilla ylistetty, kalastajakylään Massachusettsissa sijoittuva Manchester by the Sea.

Lisäksi minua kiinnostavat luonnollisesti festivaaleilla näytettävät turkkilaiselokuvat, kuten kahden hyvin erilaista elämää elävän istanbulilaisen naisen maailmojen kohtaamisesta kertova Tereddüt. Ja saksalaiset, totta kai, kun Saksassakin tuli aikoinaan asuttua melkein vuosi. Lupaavalta vaikuttaa esimerkiksi ihmissuhdetrilleri Auf Einmal. 

Nähdään PÖFFillä? 

Milloin: 11.-27.11.2016

Missä: Tallinna, Tartto

Ohjelma: Klik!

Liput: Suoraan leffateattereiden lippukassoilta, virolaisen Piletilevin lipunmyyntipisteiltä tai netistä

Kadriorgin ovet

Minähän en koskaan jätä mitään kesken (vaikka välillä se voisi olla joissain asioissa järkevämpi vaihtoehto). Tämä blogikin oli vain tauolla. Ja minulla ns. muuta tekemistä, kuten erinäisten artikkelien kirjoittelua pienihmisen hoidon lomassa. On ollut leppoisa äitiysloma. Mutta nyt deadlinet on toistaiseksi selätetty ja ajattelin antaa vaihteeksi hiukan ensiapua tälle blogille. 

Pienihmistä ulkoiluttaessa viereinen Kadriorgin puisto on tullut vähän liian tutuksi, vaikka se upea onkin. Tylsistymistä ei voi estää, ei vaikka kuinka yrittäisi vaihdella reittiä, Spotify-listoja ja kulkuvauhtia (minun tapauksessani nopeasta vielä nopeampaan). Jotenkin vaunulenkkejä piti piristää, joten ulotin ne rohkeasti puiston ulkopuolelle, kapeille ja lastenvaunujen työntämiseen pääosin täysin sopimattomille jalkakäytäville. Kotikatumme on sentään kunnostettu menneenä kesänä täysin uuteen uskoon, mutta muualla Kadriorgissa, kuten Tallinnassa yleisesti muutenkin, jalkakäytävät ovat kapeita ja epätasaisia. Tästä huolimatta kotikaupunginosani on erittäin viihtyisä hienoine vanhoine puu- ja kivitaloineen, joten kävelyretket muuallakin kuin puistossa ovat mukavaa ajanvietettä. 

Ja niissä taloissa on todella persoonallisia, toinen toistaan koristeellisempia ja värikkäämpiä ovia. Sosiaalisessa mediassa leviävistä hauskoista ovikollaaseista inspiroituneena ryhdyin itsekin ovikuvaajaksi. Senkin uhalla, että kyseinen toiminta saattaa vaikuttaa hiukan epäilyttävältä. "Ihan huvikseen tässä vain räpsin kuvia teidän talon ovesta, ei tässä mitään murtokeikkaa ole suunnitteilla.." Suomessa vastaava kollaasi näyttäisi muuten siltä, että on lätkäisty peräkkäin tosi monta kuvaa yhdestä tai kahdesta ovesta, mutta onneksi standardisointi ei ole vielä ainakaan tässä asiassa ulottunut etelänaapuriin.

Tallinna vauvallisen silmin

Näin blogin täytettyä vuoden ajattelin, että voisihan tänne taas vaihteeksi postatakin jotain. Sitten viime postauksen on sattunut kaikenlaista. Olin esimerkiksi lähes koko syksyn oikein kokopäivätöissä oikealla toimistolla (en siis kotona kirjoittamassa aina kun Facebookilta ja Candy Crush Sagalta ehdin).. ja sitten SAIN LAPSEN. Okei, viimeisin blogipäivitys on heinäkuulta ja lapsi syntyi lokakuun lopulla, mutta ajattelin nyt kuitenkin pamauttaa heti tähän alkuun lapsikortin, kun siihen on vihdoinkin mahdollisuus. Lapsikortilla saan varmasti anteeksi myös sen, jos tämä postaus ei ole ihan parasta A-luokkaa. Parhaaseen A-luokkaanhan olette lukijoinani tottuneet, mutta nyt se ei välttämättä ole mahdollista, KOSKA LAPSI. 

Lapsikortti

Tämän blogin ei ole todellakaan tarkoitus muuttua miksikään mammablogiksi (ja niinhän se m-sana sitten karkasi näppäimistöltäni, odottakaas kun käyn työntämässä sormet kurkkuun..). Kerronpa nyt kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa, miltä Tallinna näyttää näin vastalisääntyneen näkökulmasta.

Kiitämme:

Loistavaa apteekkitiheyttä ja apteekkien edullisuutta verrattuna Suomeen. Ilmavaivalääkkeet (ei minulle! vauvalle!) ja lääkeruiskut (joita saa muuten paljon helpommin kuin Suomessa ilman että asiakasta automaattisesti luullaan narkkariksi – vaikka narkkariasiakkaita Tallinnassa varmasti riittää) saa pikkurahalla nurkan takaa. 

Hyvin varusteltuja lastentarvikeliikkeitä. Kalliitahan lastenvaunut ja muut härpäkkeet ovat nykyään Virossakin, mutta valikoimat ovat erinomaiset. Monilla ostareilla on myös useita vauvanvaate- ja äitiysliikkeitä, joten valinnanvaraa riittää. Vauvanvaatteista muuten sen verran, että virolainen Minibeebi-merkki oli loistava löytö! Sen koot sopivat nimensä mukaisesti pienille vastasyntyneille, jopa ennenaikaisille vauvoille. Äitiyspakkauksen vaatteethan ovat valtaosin ihan liian suuria vasta laitokselta tuodulle bebelle, ja sitä paitsi Kela temppuili kanssani sen verran, että sain pakkauksen vasta muutama viikko vauvan synnyttyä. (Eivätkä ongelmat Kelan kanssa siihen päättyneet, ehei, mutta en nyt viitsi tilittää asiasta tähän sen enempää.)

Kadriorgin puistoa. Juoksulenkit ovat viime aikoina muuttuneet vaunulenkeiksi ja naapuripuistomme soveltuu tähän(kin) erinomaisesti. Ainakin lumettomalla säällä. Nyt täällä on satanut lunta monta päivää putkeen, mutta pakkastakin on ollut sen verran, että en ole vielä käynyt testaamassa puistoa (ja vaunuja) talviolosuhteissa. 

Moitimme:

Kolmannen kerroksen asuntoa hissittömässä talossa, jossa kaiken lisäksi asunnon ovi pitää lukita lähtiessä avaimella ja sitä avainta tarvitaan myös toista alaovea avatessa, sekä ulos että sisään mennessä. Vaatii aikamoista kikkailua saada yksin vauva ja vaunujen raskas koppa (pitikin valita juuri ne ”hyökkäysvaunut”) portaita alas ja ulkoilun jälkeen takaisin ylös, samalla kertaa. Myönnettäköön, että olen kamala äiti ja hieman vetänyt tässä mutkia suoraksi, eli jättänyt vauvan usein hetkeksi yksin kopankantopuuhien ajaksi. Toisaalta olen näin välttänyt pahimman kauhuskenaarioni, eli portaissa kompastumisen vauvallisen kopan kanssa. 

Muiden vanhempien arvostelevia katseita. Kun sinne puistoon lopulta päästään, hyvässä lykyssä ennen pimeää, vastaan tulee (yllättävää sinänsä) usein muitakin vaunuja työntäviä ulkoilijoita – äitejä, isiä, isovanhempia (Virossa lastenhoito näytetään usein ulkoistetun juuri isovanhemmille: heitä näkee arkipäivisin itse asiassa useammin lapsia ulkoiluttamassa kuin isiä ja äitejä). Erityisesti muiden äitien (en nyt haluaisi yleistää, mutta tämä koskee useimmiten nimenomaan äitejä) kohtaamiset menevät usein näin: 1. Arvioiva yleiskatsaus vanhempi+vaunut -kokonaisuuteen. 2. Tarkempi, pitkä katse vaunuihin. 3. Vielä viimeinen katsastus: mitä vanhemmalla olikaan päällä? Ylös – alas. 4. Katseen kääntäminen pois, matkan jatkaminen nokka pystyssä. En tiedä, onko tämä Suomessa samanlaista, kun emme joulun ensimmäisellä Suomen-lomalla vauvan kanssa ehtineet kauheasti ulkoilla, mutta täällä tällainen sanaton vertailu tuntuu olevan jatkuvaa. No, siinäpähän ihmettelevät, kun painan eteenpäin meikittömänä, pipo silmillä ja tukka pystyssä.. Usein muuten paljon reippaammalla vauhdilla kuin nämä sipsuttajat! (Haha, nautin kaikista ohituksista!)

Lapsiparkin puutetta kuntosalillani. No, milläpä kuntosalilla sellainen olisi? Sille olisi kuitenkin tilausta. Kerrankin minulla olisi aikaa mennä kuntoilemaan muulloin kuin pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta junioria ei oikein viitsi jättää yksin pukuhuoneeseen. Siispä ainakin ensimmäinen kuntosalikäyntini yli kolmeen kuukauteen ajoittui iltaan, jolloin sali oli täynnä uudenvuodenlupauksen tehneitä (vielä) innokkaita. Toisaalta pari tuntia omaa aikaa M:n viihdyttäessä kotona pikkutyyppiä oli enemmän kuin tervetullutta! Mennään pian uudestaan, vai mitä, löysä vatsanahkani? 

Kelaa. Eiku ai niin, tämän blogin nimi on Tallinnan tarinat, ei Kela-marinat. Ja minunhan ei pitänyt tilittää asiasta täällä. Mutta sanonpahan vain, että lopullista päätöstä äitiyspäivärahoista en ole saanut vieläkään. Ehkä vielä perustan sen Kela-marinat -blogin.

Loppuun isken vielä lapsikortin uudestaan pöytään, ihan varmuuden vuoksi, jos seuraavaa(kaan) postausta ei kuulu ihan hetkeen. 

Kattokaa nyt sitä, voi hellanlettas sentään!