Näin blogin täytettyä vuoden ajattelin, että voisihan tänne
taas vaihteeksi postatakin jotain. Sitten viime postauksen on sattunut
kaikenlaista. Olin esimerkiksi lähes koko syksyn oikein kokopäivätöissä
oikealla toimistolla (en siis kotona kirjoittamassa aina kun Facebookilta ja
Candy Crush Sagalta ehdin).. ja sitten SAIN LAPSEN. Okei, viimeisin
blogipäivitys on heinäkuulta ja lapsi syntyi lokakuun lopulla, mutta ajattelin
nyt kuitenkin pamauttaa heti tähän alkuun lapsikortin, kun siihen on vihdoinkin
mahdollisuus. Lapsikortilla saan varmasti anteeksi myös sen, jos tämä postaus
ei ole ihan parasta A-luokkaa. Parhaaseen A-luokkaanhan olette lukijoinani
tottuneet, mutta nyt se ei välttämättä ole mahdollista, KOSKA LAPSI.
 |
| Lapsikortti |
Tämän blogin ei ole todellakaan tarkoitus muuttua miksikään
mammablogiksi (ja niinhän se m-sana sitten karkasi näppäimistöltäni,
odottakaas kun käyn työntämässä sormet kurkkuun..). Kerronpa nyt kuitenkin jos
jotakuta kiinnostaa, miltä Tallinna näyttää näin vastalisääntyneen
näkökulmasta.
Kiitämme:
Loistavaa apteekkitiheyttä ja apteekkien edullisuutta
verrattuna Suomeen. Ilmavaivalääkkeet (ei minulle! vauvalle!) ja lääkeruiskut
(joita saa muuten paljon helpommin kuin Suomessa ilman että asiakasta
automaattisesti luullaan narkkariksi – vaikka narkkariasiakkaita Tallinnassa
varmasti riittää) saa pikkurahalla nurkan takaa.
Hyvin varusteltuja lastentarvikeliikkeitä. Kalliitahan lastenvaunut ja muut härpäkkeet ovat nykyään Virossakin,
mutta valikoimat ovat erinomaiset. Monilla ostareilla on myös useita
vauvanvaate- ja äitiysliikkeitä, joten valinnanvaraa riittää. Vauvanvaatteista
muuten sen verran, että virolainen Minibeebi-merkki oli loistava löytö! Sen koot
sopivat nimensä mukaisesti pienille vastasyntyneille, jopa ennenaikaisille
vauvoille. Äitiyspakkauksen vaatteethan ovat valtaosin ihan liian suuria vasta
laitokselta tuodulle bebelle, ja sitä paitsi Kela temppuili kanssani sen
verran, että sain pakkauksen vasta muutama viikko vauvan synnyttyä. (Eivätkä
ongelmat Kelan kanssa siihen päättyneet, ehei, mutta en nyt viitsi tilittää
asiasta tähän sen enempää.)
Kadriorgin puistoa. Juoksulenkit ovat viime aikoina
muuttuneet vaunulenkeiksi ja naapuripuistomme soveltuu tähän(kin) erinomaisesti.
Ainakin lumettomalla säällä. Nyt täällä on satanut lunta monta päivää putkeen,
mutta pakkastakin on ollut sen verran, että en ole vielä käynyt testaamassa
puistoa (ja vaunuja) talviolosuhteissa.
Moitimme:
Kolmannen kerroksen asuntoa hissittömässä talossa, jossa kaiken
lisäksi asunnon ovi pitää lukita lähtiessä avaimella ja sitä avainta tarvitaan
myös toista alaovea avatessa, sekä ulos että sisään mennessä. Vaatii aikamoista
kikkailua saada yksin vauva ja vaunujen raskas koppa (pitikin valita juuri ne ”hyökkäysvaunut”)
portaita alas ja ulkoilun jälkeen takaisin ylös, samalla kertaa. Myönnettäköön,
että olen kamala äiti ja hieman vetänyt tässä mutkia suoraksi, eli jättänyt
vauvan usein hetkeksi yksin kopankantopuuhien ajaksi. Toisaalta olen näin
välttänyt pahimman kauhuskenaarioni, eli portaissa kompastumisen vauvallisen
kopan kanssa.
Muiden vanhempien arvostelevia katseita. Kun sinne puistoon
lopulta päästään, hyvässä lykyssä ennen pimeää, vastaan tulee (yllättävää
sinänsä) usein muitakin vaunuja työntäviä ulkoilijoita – äitejä, isiä, isovanhempia
(Virossa lastenhoito näytetään usein ulkoistetun juuri isovanhemmille: heitä
näkee arkipäivisin itse asiassa useammin lapsia ulkoiluttamassa kuin isiä
ja äitejä). Erityisesti muiden äitien (en nyt haluaisi yleistää, mutta tämä koskee
useimmiten nimenomaan äitejä) kohtaamiset menevät usein näin: 1. Arvioiva yleiskatsaus
vanhempi+vaunut -kokonaisuuteen. 2. Tarkempi, pitkä katse vaunuihin. 3. Vielä
viimeinen katsastus: mitä vanhemmalla olikaan päällä? Ylös – alas. 4. Katseen
kääntäminen pois, matkan jatkaminen nokka pystyssä. En tiedä, onko tämä
Suomessa samanlaista, kun emme joulun ensimmäisellä Suomen-lomalla vauvan
kanssa ehtineet kauheasti ulkoilla, mutta täällä tällainen sanaton vertailu
tuntuu olevan jatkuvaa. No, siinäpähän ihmettelevät, kun painan eteenpäin
meikittömänä, pipo silmillä ja tukka pystyssä.. Usein muuten paljon
reippaammalla vauhdilla kuin nämä sipsuttajat! (Haha, nautin kaikista
ohituksista!)
Lapsiparkin puutetta kuntosalillani. No, milläpä
kuntosalilla sellainen olisi? Sille olisi kuitenkin tilausta. Kerrankin minulla
olisi aikaa mennä kuntoilemaan muulloin kuin pahimpaan ruuhka-aikaan, mutta
junioria ei oikein viitsi jättää yksin pukuhuoneeseen. Siispä ainakin ensimmäinen kuntosalikäyntini
yli kolmeen kuukauteen ajoittui iltaan, jolloin sali oli täynnä
uudenvuodenlupauksen tehneitä (vielä) innokkaita. Toisaalta pari tuntia omaa
aikaa M:n viihdyttäessä kotona pikkutyyppiä oli enemmän kuin tervetullutta! Mennään
pian uudestaan, vai mitä, löysä vatsanahkani?
Kelaa. Eiku ai niin, tämän blogin nimi on Tallinnan tarinat, ei Kela-marinat. Ja minunhan ei pitänyt
tilittää asiasta täällä. Mutta sanonpahan vain, että lopullista päätöstä
äitiyspäivärahoista en ole saanut vieläkään. Ehkä vielä perustan sen Kela-marinat -blogin.
Loppuun isken vielä lapsikortin uudestaan pöytään, ihan
varmuuden vuoksi, jos seuraavaa(kaan) postausta ei kuulu ihan hetkeen.
 |
| Kattokaa nyt sitä, voi hellanlettas sentään! |
